Aamulla ”heittäessäni” Tiinan Otaniemen kirjastoon, kellon ollessa jo pitkän matkaa yli kahdeksan, hän totesi, että pian tottuu aikaisempaan herätykseen, jota omalta osaltani kauhistelin, mutta hän löysi sitten sen valoisan puolen: ”Mutta sittenhän pääset aikaisemmin kotiin :)”. ”Niin, periaatteessa…”, vastasin. ”Miksi teet sitten ylitöitä, kun et saa niistä mitään korvaustakaan?”, oli välitön kysymys. ”No, voinhan sitten välillä tehdä lyhyemmän päivän”… Periaatteessa näin. Periaatteessa.

Todellisuudessa oma ikäpolveni kaikista 60-luvun kapinoistaan huolimatta taitaa ajatella, että firman hyvä jotenkin koituu myös omaksi hyväksi. Oikein tai väärin, mutta nykysilmin katsottuna lojaalisuus taisi jäädä jonnekin pohjoismaisen hyvinvointivaltion rakennusvaiheisiin.

Onneksi sentään vielä on sellaisiakin yrityksiä, joissa henkilöstö aidosti on yrityksen voimavara, ja kulttuurina yhdessätekemisen meininki. Tällainen valonpilkahdus heijastukoon taas tuosta suosikkisillastani, jota välillä ylitöissäkin katselen, auringon jo laskettua, mikä näinä aikoina ei kylläkään yllä edes normiaikaan asti 🙂

Hesarissa aamupuuron ääressä laittoi ajattelemaan uutisointi ooppera/teatteri/orkesterien yhteiskuntuesta, ylimmillään 160 euroa lipulta. Tuntuu vähän isolta? Ensin alkuun tuntuu, enitenhän noita käyttävät hyvätuloiset kultturellit helsinkiläiset, eikö? Eikun leikkurit viuhumaan, loppuu oopperat, loppuu teatterit, loppuu orkesterit, menköön samalla musiikkilukiot, musiikkikerhot, täällä mitään humanisteja kaivata, analystejä vaan. Ja insinöörejä.

Eihän suomikuva kiilloitu Karita Mattilalla, Juha Uusitalolla, Camilla Nylundilla, Topi Lehtipuulla, Matti Salmisella, Jaakko Ryhäsellä, HIMillä, Rasmuksella, Apocalypticalla eihän? Eihän tavallinen suomalainen työn vastapainoksi kaipaa teatteria, konsertteja, eikö? Eikä varsinkaan elokuvia tarvita, valtionapua niillekin vaan menee.

Nykyaikaa? By Charlie Chaplin.